Yrittäjän tarina

”Väittivät, että soli rohkia hyppy, mutta ko mulla oli ajatus tehä jotakin erilaista ikääntyvien ihimisten kans. Esikoinen täytti 18. Soli 6.2.2009. Otin silloin lopputilin Yleisratiosta.

Että ihiminen ossaaki olla hullu. Kuka lähtee vakituisesta työpaikasta, hyvästä työyhteistöstä, haasteellisesta työstä yrittäjäksi, jolla säännöllisistä tuloista ei toistaiseksi ole tietua, ei vaikka täsä on pyristelty jo rapiat seittemän vuotta?

Siinä vaiheesa ko nainen alkaa olla keski-iäsä, jäläkikasvu jollaki tolala ja perheesä järkevä mies, joka tuo leivän talloon ja huolehtii arjesta, päähän tullee kaikenlaisia ajatuksia. Ja ko molen niin kovapäinen, enhän minä usko järkipuhetta. Ihimisen pittää kehittyä ja uusiutua, niinhän sitä kaikista oppaisaki sanottaan.

Oli siinä muitakin syitä. Ko ratiotoimittaja saa työpaikkansa sisäilmaongelmien vuoksi astman, joka käheyttää äänen eli sairastuttaa toimittajan tärkeimmän työvälineen, vitsit on vähisä. Siihen ko lissää miehen jatkuvan huolen vanhan isänsä asioista jossakin pääkaupunkiseuvula ja siskon, joka meinasi irtisanoutua kätilön vakanssistaan tehyläisten kapinoinnissa ko sen mielestä hoitajat tekkee arvokasta työtä.

Sillon mulla alako raksuttaa: teenkö minä uutistoimittajana semmosta työtä, että sillä on oikiasti merkitystä jolleki. Voisinko alakaa tuottaa sellasia palaveluja vanhenevile rovaniemeläisile, että ne jaksaisivat asua kotona mahollisimman pitkään? Ettei kaikkien kaukana asuvien omaisten häätyis olla nuin huolissaan vanhoista vanhemmistaan ko oma mies oli?

Mulla on sosiaalityön koulutus, mutta maistereitahan mahtuu nykysin jo kolometoista tusinaan. Sillon nuorena erityisesti Koskisen Simon opit vanhussosiaalityöstä jäivät mieleen: ettei tekniikka koskaan korvaa ihimisistä, läsnäolua. Syvensin yliopistola tuota vanhusoppia, mutta molin jo päättäny: perustan yrityksen, joka tuottaa päiväpalveluja eläkeläisile.

Tein liiketoimintasuunnitelman, jonka mukkaan yritysneuvoja laskeskeli eurot. Eihän niisä mittään toellisuuspohojaa ollut, neuvoja lisäsi asiakasmääriä niin, että riittinen piste ylitty ja tämä näytti kannattavalta. Sillä perusteela sain starttirahan. Finnvera anto pitkän harkinnan jälkeen naisyrittäjälainaa ko tämä oli naisyritys niitten riteereitten mukkaan. Pikkusiskot oli osakkaina ko uhkasin, etten puhu niile mittään, jos eivät lähe. Ossuuspankki anto lainaa 20.000 euroa. Pakkoha niitten oli, ko Lapin ensimmäinen ossuuskassa on perustettu mummolan vintilä Simojokivarresa.

Virman nimi muistuttaa omasta tytöstä. Pojila on pitemmät nimet, ne ei oikein taipunu samala laila, ja jotenki naisyritykselä pittää olla naisnimi. Siksi tämä on Veerantalo Oy.

Kaupunki pani tämän talon myyntiin. Tein ostotarjouksen, mutta se oli liian alhanen. Ja siinä vaiheessa kukkaan ei olis uskonu tähän ja antanu perustettavale yrityksele niin paljon velekaa, että olisin voinu tarjota enemmän. Tarjouskilipailun voittanu vuokrasi tämän talon minulle.

Avajaiset oli 6.-7.3.2009. Väkiä kävi monta sattaa. Kaupungin evustajat oli tyytyväisiä uuteen palaveluun, jolle heän mielestä oli tarvetta. Kävijät äänesti tälle paikale nimen. Tästä tuli Lähteentien Pirtti. Ehotti ne Simoskan pirttiäki, mutta se olis kuulostanut liian leuhkalta.

Sitte alko arki – ei yhtään asiakasta. Ensimmäisinä kuukausina tulot oli parisattaa eurua. Tuli melekonen hätä, näytti siltä, että konkurssi tullee jo kesälä ko rahat loppuu.

Yksi siskoista sano jo avajaisisa, että kohta minä järjestän juhulia, tarjoilen kahaveja ja taittelen servettejä. En ikinä, ajattelin, sillä molen älyttömän kömpelö, kahavi ei taho osua kuppiin.

Sitte soitti ensimmäinen asiakas ja kysy, voiko Pirtilä järjestää häät. Että olis sata vierasta tulosa. Enhän minä voinut sanua, ettei mulla ole mittään käsitystä, miten ne häät järjestettään.

Ystävä tuli hättiin. Minun piti kirjottaa ruutuvihkoon, mitä pittää ottaa huomioon ko järjestettään isot juhulat. Mulla ei ollu ees astioita ko neljälekymmenele. Sitten piti tehä hankintoja: astioita, ravintolajääkaappi, tuoleja, pöytiä, liinoja. Ja ystävä lasketti määriä, paljonko pottua ja kallaa per asiakas, monta täytekakkua ja kahavia.

Voin huonosti joka aamu. Heräsin aamuyöllä siihen, että en seleviä tästä. Starttiraha oli loppumasa ja ainua säännöllinen tulo oli lapsilisä. Virmasta ei ollut mistä ottaa.

Ensimmäinen vuosi meni miinuksele, mutta mulle opetettiin, että niin se mennee lähes aina ko on aloittava yritys.

Liiketoimintasuunnitelmalla ja toellisuuella ei ollu mittään tekemistä keskenään. Pienet rahavirrat alkoivat tulla pito- ja juhlapalvelusta, vaikken siinä vaiheessa ees tienny, mikä sen virallinen nimi oli. Nyt myöhemmin ko olen hankkinu pisnes-ossaamista, kyse oli ratekian muutoksesta vastaamaan markkinoitten tarpeita.

Räknäsin tuosa yhtenä päivänä, että molen järjestäny yli kaksisattaa muistotillaisuutta, satakunta hääjuhulaa ja satoja muita tillaisuuksia. Viime vuona meilä kävi yli 8000 asiakasta. Minusta on tullu ammattimainen kahavinkaataja.

Soon pystymettästä alale ajautuneela aika hyvä saavutus, mutta mulle on opetettu, että tiukasa paikasa koiraski poikii.

Nyt jäläkikätteen en ymmärrä, miten olen selvinny niistä parista ensimmäisestä vuojesta. Ressi oli mahoton. Ja se väsymys, joka hiipi kehhoon ko aina piti olla valamiina vyysiseen työhön: kantamaan huonekaluja, astioita, ruokia. Soli jotakin semmosta, johon toimittajana en ollu tottunu.

Ko alottaa nollasta liikevaihon kasvuprosentit oli ko Talavivaarasa. Ei se tarkottanu ommaa palakkaa, tulottomia kuukausia on ollut melekosesti, mutta paperila näytti mukavalta. Jopa niin, että pyörittelin numeroita ammattilaisen kanssa ja se käski ottaa lissää velekaa ja ostaa talon yrityksele. Ossuuspankki oli sammaa mieltä, Finnvera lähti takkaamaan.

Molen lyhentänyt niitä lainoja nyt viis vuotta ja joutunu välilä ottamaan lissää remontteja varten. Veleka pittää virkiänä. Ko aamula herrää viieltä tekemään töitä, ei tartte miettiä, miksi. Pari kertaa olen väsyneenä tullut portaat alas ja loukannu itteni, litistänyt maalausprojektisa sillä pahuksen nosturisa käteni, saanut pitkistä työpäivistä ensimmäiset pinnalliset laskimotukokset, alottanu verenpainelääkityksen.

Oikiaa kesälommaa mulla ei vielä ole ollut, mutta pari pitkää viikonloppua olen ollut muuala. Kaikki kotityöt on jääny miehele ja lapsile ko en jaksa ottaa niistä mittään vastuuta. Mies sannoo, että minun kanssa elämä ei ole yksitoikkoista ja että se mahollistaa minun yrittämisen. Se maksaa yhä perheen laskut, ko minusta ei siinä ole paljon ilua.

Ja nyt on semmonen suuntaus, että nuoria houkutellaan yrittäjiksi. Molen käyny niile puhumasa ussein varottavana esimerkkinä, että äläkää alakako. Nuoret räpläävät kännyköitään, ei niitä kiinnosta, mutta ne on käsketty yrittäjyyskurssile tai muuten ne menettää päivärahat. Ne saa työttömyysturvaa ja asumistukia ja se on paljon enemmän ko yrittäjä ensimmäisinä vuosina. Pittää osata tulla toimmeen vähälä ja tehä töitä. Harva haluaa ottaa semmosta riskiä aivan huntalona.

Minun vahavuuet yrittäjänä on siinä, että molen läsnä, kuuntelen herkälä korvala, mitä ihimiset puhhuu. Ne luottaa minnuun. Asiakkaista suurin osa on vanhempaa väkiä, joilla on monenlaista tarinaa ja murhetta jaettavana.

Kuntavaaleisa 2012 lähin mukkaan kaupungin politiikkaan. Nyt molen kaupunginhallituksesa. Ihimisten kohtaamiset ovat antaneet valtavan tietopohojan hoitaa asioita, sillä kuulen heti, miten jokin uuistus vaikuttaa elämisseen tai mikä on pielesä. Ja lähes kolome vuosikymmentä niin lehisä ko ratiossa ovat opettanneet, miten kunta toimii.

Teen ihimisten puolesta potilasvahinkoilimotuksia, valituksia, kyselen, millon joku pääsee palvelukottiin tai leikkaukseen, miksi kotihoitoa ei ennää saa tai jaksohoitoihin ei päästetä. Olen kaupunginhallituksen juoksutyttö ko kaikila ei ole kettään muuta.

Ja olen minä kirjoitellutkin. Kolopeneen 50-vuotisjulukasu ja Rovaniemen keskuspesulan juhulavuosikirjanen ovat valokuvaajaystäväni Eeva-Maija Pietilän ja ommaa aikaansaannostani. Nyt työn alla on kirja tämän talon eli käsityökoulun tarinoista.

Minun ei tartte hakia juttuaiheita, sillä ne tulevat Pirtillä vierailevilta ihimisiltä. Kirjoittelen nykysin säännöllisesti Suomenmaahan, Iltalehteen, muutammiin aikakauslehtiin ja ammattilehtiin. Soon mulle henkireikä, keino pittää ammattitaitua yllä.

Minun pittää vielä kehitellä tätä ikäihmisten palavelua. Sille on tarvetta, mutta jostakin syystä siittä on vaikia tehä pisnestä. Meilä käy päiväpirtillä muutamia yksinäisiä kaupunkilaisia tiistaisin, ateriapalvelua käyttää muutama säännöllinen asiakas, mutta ko alakaa yhteislaulu, toolit meinaa loppua kesken.

Eikä ne ihimiset tule vain sen laulun vuoksi, ne tullee ko Pirtillä on niin hyvä tunnelma. Ja uuet tulijat kysyvät minulta, että olettekos te se johtaja itte, se Simoska.

Johtajuuesta en niin tiiä, mutta töitä olen tehnyt viimiset vuojet koko mahoton. Ne ensimmäiset vuojet opetti nöyryyttä ko osaamista ei riittänyt, eikä tulojakkaan, mutta nyt alan olla vankala perustala. Jos nyt olisin samasa tilanteesa ko 2008 ja jos tietäisin, mitä tyhyjän pääle hyppääminen tarkoittaa, minula ei olisi ennää rohkeutta tehä samaa loikkaa.

Onneksi en tienny.”

Rovaniemellä 27.5.2016